Omituisuudet:
1. Pitää allekirjoittanutta vähintään puolijumalana. Noh, hyvä että joku sentään.
2. Miellyttämishaluinen. Rakastaa näyttelyitä ja kaikkea missä olen mukana.
3. Sunnuntaihölköttelijä. Maastorätin perässä mennään treeneissä ihan kivasti, kisaaminen ei kiinnosta vähääkään. Ratajuoksua ei viitsitä enää edes ajatella. Oikean pupun perässä kyllä mennään mihin tahansa pöpelikköön ja silloin kropanhallintakin on muutaman pykälän parempi.
4. Aamuyöstä pitäisi päästä viereen nukkumaan, muutoin kelpaa oma peti tai sohva.
5. Ei osaa kääntää kylkeään makoillessaan, vaan joutuu vaihtamaan nukkumapaikkaa tämän asian toimittaakseen.
6. Mielistelee tuomareita ja muistaa heidät parin minuutin tuttavuuden perusteella.
Tristanista voikin heti alkuun sanoa, että suunnittelin kyseisen herran ottamista pitkään ja hartaasti ennenkuin pentu lopulta päätyi lauman jatkoksi. Minun kohdallani tosin ei voi koskaan puhua syvästä harkitsemisesta tai pitkäjänteisyydestä, mutta Tristania odoteltiin muistaakseni reipas vuosi ja pentuvarauskin ehdittiin jossain välissä perua, joten ehkä minä kuintenkin tässä tapauksessa todella varauduin pennun tuloon normaalia paremmin. En nyt tarkoita tätä kirjoittaessa että kaikki muut lemmikkini olisivat tulleet täydellisesti hetken mielijohteesta hankittua, hieman yllättäen ehkä, muttei koskaan ilman sitä pientä (joka tässä minun tapauksessani lienee monen mielestä hyvin pieni...) harkintaa.
Suurin ja oikeastaan ainoa syy Tristanin tuloon oli se, että Paukku tarvitsi kaveria kotiin. Paukku kun ei oikein yksinolemisesta välittänyt ja kun näin kävi seurauksena oli vienoa äänenavausta, joka kuului takuulla kadun toiseenkin päähän, ja tämän lisäksi kengurumiehen koipi nousi hätäillessä sillä seurauksella että lähes poikkeuksetta ensimmäisenä kotiin tullessa sai siivota lattiat. Asiat jotka näitä oireita hillitsivät oli sitruunapanta (sitä taidettiin mainostaa minulle haukunestopantana, mutta pissinestopanta olisi tässä tapauksessa ollut se kuvaavampi ilmaisu, jostain käsittämättömästä syystä...) ja toisen koiran seura.
Koska Paukku ei nuorempanakaan mikään helppo persoona ollut, minulle oli todella tärkeää että tulevan pennun taustat olivat luonteiden suhteen kunnossa. Tämän kummempia toiveita Tristanin suhteen ei ollut, vaikka kyllä sitä tuli hykerreltyä itsekseni kun tulevan pentueen vanhemmat päätettiin vaihtaa toiseen yhdistelmään, joka rakenteeltaan miellytti minua enemmän kuin se alkuperäinen suunnitelma.
Ensimmäisen kerran näin pennut kun ne olivat 5-viikkoisia. Tristan kulki tuohon aikaan työnimellä "Sharpei", kaverilla kun oli sattunut pari kokoa liian iso maastopuku päälle ja pentu oli muihin verrattuna melkoisen kurttuinen. Itse muistan alkuun ihastuneeni siihen kaikista villeimpään urokseen mikä pentulaatikossa koko ajan touhusi ja rälläsi unissaankin. Tristan taasen oli se hieman uneliaan oloinen tapaus joka kyllä kävi välillä leikkimässä painuakseen sitten melko nopeasti takaisin nukkumaan. Tämä pentu vaikutti siltä, että se saattaisi hieman tasapainottaa Paukunkin elämäntapoja.
Ja hyvinhän Paukku pennun otti vastaan. Leikkiminen ei ollut liian rajua ja pentu sai kaikessa rauhassa kömpiä Paukun viereen nukkumaankin. Eli mikäs siinä oli ollessa. Ainoa kerta kun Paukku komensi kakaraa oli kun pentu upotti neulahampaansa täydellä voimalla nukkuvan Paukun kinkkuun, otti sentään tapahtuneesta opiksi ja Paukun takapuoli sai tästä eteenpäin olla rauhassa puremilta. Huvittavinta tässä parissa oli Tristanin pentuaikana se, että kakaralla oli jo 8-viikkoisena tukevammat koivet kuin Paukulla, samoin leveyttä pennulla oli tällöin enemmän eli odotettavissa oli kenties melkoisen roteva grey sitten joskus tulevaisuudessa. Tristan oli myös mielettömän helppo pentu. Sisäsiistiksi sitä pystyi sanomaan jo 3-kuisena ja nuihin aikoihin se keksi myös naksukoulutuksen ja oppi nämä perustemput (istu ja maahan) kahdessa päivässä ja lisää olisi pitänyt opettaa. Ilmiselvä hikari siis, minulla vaan ei ole kovin hyvä mielikuvitus mitä tulee koiran kouluttamiseen. Tottelevaisuuteen ym. Tristanila olisi varmasti potentiaalia, tuo kun on suhteellisen miellyttämishaluinen tapaus. Samoin agility voisi sopia kuvioihin jos jalat vaan pysyisivät ehjinä.
Niin, eihän se ole ole normaalia tässä taloudessa jos koira ei heti pentuaikana loukkaannu. 5-kuisena tapahtui lenkillä jotain mistä ei täyttä varmuutta saada koskaan, mutta paras arvaukseni on että Paukku tallasi vahingossa pennun varpaille. Noh, etujalan varpaasta oli yksi luu kokonaan katkennut ja samaisesta luusta löytyi operoidessa vielä murtumakin. Paraneminen oli hidasta ja toipilasaikanakin meidän tyypillinen huono tuuri jatkui ja varvas ei vaan ottanut luutuakseen. En muista enää kauan jalassa oli kipsi/tukipaketti mutta lähemmäs 10 viikkoa meillä klenkattiin paketoituna. Jalka pamahti syyskuun alussa ja ensimmäiset kevyet juoksupätkät otettiin seuraavan vuoden toukokuun alussa. Etujalka surkastui luita myöten eikä ole tähänkään päivään mennessä palautunut ennalleen. Lisäksi näyttää siltä että etujalka on aiheuttanut vammakierteen muihinkin jalkoihin, nyt viimeisimpänä tämä jännetupentulehdus ristikkäisessä takajalassa. Tristanin vammasaldon luettelun jätän tähän, kyseessä kun on varsin huonotuurinen otus ja jos se terve päivä joskus sattuu kohdalle, sitä pitää melkeimpä epänormaalina...